lauantai 4. elokuuta 2012

Paluu luontoon! Aikamoista!

Ihanat lukijani olette varmaan jo tähän mennessä oivaltaneet, että en ole mikään retkeilijätyyppi. En tunne oloa luottavaiseksi metsässä, en tunne kasveja, saati puita ja inhoan vimmaisesti hyttysiä, itkoita, paarmoja ja kaikkia vaarattomiakin lentäviä olentoja. 

Lapsena olen lisäksi kokenut monen '70-luvun lapsen tavoin traumaattisen ilmiön nimeltä marjanpoiminta. Minut on pakotettu mummoloissa ja muissa viattomilta ja vaarattomilta kuulostavissa paikossa metsään kipon kanssa ja heihei. Sitten on kerrottu niitä kalevalaisia selviytymistarinoita miten omat vanhemmat aikoinaan, lapsuudessaan, pimeällä ja saatanallisella 1950-luvulla joutuivat poimimaan marjoja lähes kaiken valveillaoloaikansa, mitä nyt välillä hiihtivät kouluun 20 kilometriä susia pakoon lykkien.

Ja jossain siellä, lapsuuteni kesien elokuussa, itikoiden surratessa ympärillä, punaisten kumppareitten puristaessa varpaita ja kellon hitaasti edetessä mättäältä toiselle olen päättänyt, että ikinä enää en marjasta. Ja aika hyvin on selkäranka pitänyt. Yhtenä teinikesänä poimin mansikoita pari päivää kesätöikseni, myöhemmin ex-miehen mökillä puuhailin marjapensaiden ympärillä puoli-innoissani (raskaushormonit varmaan) ja sitten tosiaan vadelmia olemme käyneet lasten kanssa poimimassa Hämeenkyrön Yrjölän marjatilalta melkolailla sisäsiististi. Ainakaan kukaan ei ole niillä reissuilla itkenyt tai vastustanut järjestettyä toimintaa pontevasti.

Ja tänään, tavallisena lauantaina, kun täysikuu kävi juuri vesimiehessä ja maailma oli muutenkin yhtä pois radaltaan kuin yleensäkin, päätin sattumalta täysin hetken inspiraatiossa (carpe diem ja muut kliseet tähän) lähteä miehen kanssa metsään.


Miestä kiinnosti lähinnä sienisaaliit. Minua innoittivat ennalta mustikat ja kanttarellit (sillä ne tunnistan melkolailla varmasti). Yltiöpositiivisella asenteella pakkasimme ämpärit autoon ja sitten huristelmaan kohti Hämeen metsämättäitä.

Kyllähän se oli ihan niin kamalaa kuin muistin. Täysin masokistista ja sairasta touhua. Mutta saimme marjoja riittävästi piirakkaan (ja massun puolilleen metsämansikoista) ja ihan uskomattoman herkkuja sieniä  taggsvamppeja (joita tuo ruotsalainen mieheni siis poimi ja on niillä aivan varmaan suomalainenkin nimi, mutta se tuskin sanoisi minulle sen enempää kuin tuo ruotsalainenkaan).

Oli sitten kotona pollea olo, tehdä safkat itse saalistetuista aineksista (no melkein joo). Ja vähän huoletti kyllä sekin, että jeesus miten keski-ikäistä touhua. Ja vähän tekee mieli hakemaan noita sieniä lisää...Ilmaisia ja noin älyttömän hyviä.

Mutta lauantai-illan menuu koostui siis tomaattileivistä. Bruchettat kai silleen hienostuneemmin. Mikkeliläistä ykköshyvää Siiskosen kauraleipää oli vielä pakastimessa, joten paahdoin sitä muutaman kierroksen, voitelin leivät oliiviöljyllä, sivelin valkosipulilla ja päälle kirsikkatomaatteja ja basilikaa. 



Sitten taju lähti näillä ihanilla safkoilla. Ylistyslauluja ja aplodeja! Sieniä freesattiin hetki voissa, päälle mustapippuria ja suolaa ja 2dl luomukermaa. Seurana uusia pottuja.




Ja sitten vielä hillittömiä uhrauksia vaatinutta marjapiirakkaa. Tein oikein tarkoituksella sellaista perinteistä, mitä lapsuudenkodissakin oli, mutta muokkasin kyllä vähän.

Mustikkapiirakka

1 muna
3 dl sokeria
1 dl ricottaa
1 creme fraiche (ricotan ja creme fraichen voi korvata kermaviilillä)
2 dl maitoa
4 dl vehnäjauhoja ja 2 dl spelttijauhoja plus 3 tl leivinjauhettta seassa
1/2 dl mantelijauhetta
125 g voita sulatettuna

Sekoita ainekset yllä olevassa järjestyksessä ihan vaikka puuhaarukalla. Levitä uunipannulle ja heittele mustikat/omenalohkot/raparperinpalat päälle. Paista uunissa 200 asteessa puolisen tuntia.

Sopii tietty tosi hyvin vaniljakastikkeen, jätskin tai ihan vaikka kermavaahdon kanssa. Meille maistui kyllä sellaisenaankin.


2 kommenttia:

  1. Vaaleaorakkaita poimitte, Facebookin kuvista päätellen. Itsekin keksin kyseisten itiöemien parhauden vasta muutama vuosi sitten. Maku on mahtava ja siinä missä kantarellit voivat olla tietyllä tapaa sitkeitä, on vaaleaorakkaiden koostumus miellyttävämpi. Ikävän matoisia ne vaan usein ovat, kandee poimia heti talteen jos niitä löytää - 'kasvamaan jättäminen' on sama kuin ruokkisi matoja.

    VastaaPoista
  2. Juu niitä ne oli. Eilen löydettiin herkkutattejakin ja jotain ihme silliltä haisevia härpäköitä. Kiehtovaa :)

    VastaaPoista