Viikonloppu Berliinissä. Odotukset eivät olleet erityisen korkealla, sillä en ole mikään suuri Saksan ystävä. Kieli, kirjallisuus, leffat, muoti tai yleiset kulttuurin ilmemismuodot eivät ole koskaan aiheutaneet erityisiä tunne-elämyksiä.
Tai no, tykkäsin teininä Nenasta. Nina Hagenin julistetta pidin seinällä ärsyttääkseni isääni ja saksalainen makkara on parempaa kuin suomalainen. Minulla on pimeä menneisyys Modern Talkingin kanssa kuten monella muullakin ikäiselläni. Saksalaisista leffoista Peltirumpu on kyllä huikea, samoin Perikato. Toisen maailmansodan historian ystävänä olen myös tiedostanut Berliinin kiistattomat apajat aiheen tiimoilta (seuraava blogaus siis pelkkää historiaa ja sitähän riitti..).
Hotellin valinta osui kyllä nappiin. Michelberger-hotsku on trip advisorin ja suomalaistenkin blogaajien suosittama hipsterimajapaikka. Ainoa huoli ennakkoon oli se, että jos hotelli onkin täynnä teiniyleisöä ja muuta trendiväkeä ja olo on sellainen nolo, vanha, epätoivoinen.
Ainakin hotellin vitsiosuus kyllä meni täydestä '70-luvulla syntyneeseen. Populaarikulttuurin tunnistettavat ilmiöt Pulp fictionista ja Paluu tulevaisuuteen- leffoista aukesivat itsellä tietysti heti. Mitenköhän tämän päivän kakskymppisillä? Niitä siellä hotellissa siis kyllä enemmistö oli. Mutta ei se haitannut yhtään.
Hissin yläpuolella luki muuten "Whatever happens in Michelberger hotel, stays in Michelberger hotel."
Hotelli on vanha DDR:n aikainen tehdas ja huoneet ovat kuulemma sangen originelleja. On isoja huoneita kokonaiselle bändille ja sitten näitä pieniä soppia pariskunnille. Suihkuseinämä oli lasia ja näköala petiin suora. Ehkä ei niin kiva, jos olisi samaa sukupuolta olevan kaverin kanssa matkassa. Mutta siisti, moderni ja yllättävä note: kaikkialla on tosi paksua vessapaperia, myös näissä kauppojen ja muiden ilmaistoileteissa.
Hotellin telkassa pyöri 24/7 Big Lebowski, joka ei tosiaan kuulu suosikkileffoihini, mutta jotenkin kummallisen hauska juttu. Leffa oli näkösällä siis huoneissa, käytävillä ja joka paikassa. Baarista sai tilata valkovenäläisen, jonka nimi oli tietysti "dude".
Baari/Lobby oli sangen rento ja hauskakin paikka lepuutella illalla väsyneitä koipia. Lauantaina paikalla oli oikein dj ja drinkkilistan läpijuominen olisi tasokas uroteko. Paikalla hengaili selvästi myös muita kuin hotellin vieraita. Musiikki oli sellaista teknopoljentoa, mutta jos keskittyy hotellin wifin hyödyntämiseen, ei kohta huomaakaan, että on kuunnellut kaksi tuntia jytkytystä.
Hotellin käytävät olivat raikkaita: keltaista, pinkkiä..tässä reitti vessaan, jossa soi ainakin aina minun siellä käydessäni "Pretty woman" :)
Hotellihuoneen hintaan ei sisältynyt aamiainen, joten ensimmäisenä aamuna maksoimme sen 11 euroa ja vetäisimme aika mätöt. Tosi hyvää oli, viikonloppuna hinta on 14 euroa, koska on kuulemma spesiaalimpi. No, emme päässeet testaamaan, joten sitä en arvaa suositella, mutta tämä arkiaamun buffa oli hyvä. Näyttävät muuten paistavan munakokkelit tosi keltaisiksi, myös leivän väliin tulleen (myöhemmässä kuvassa). Hmm.
Hotellin aulaa..
Ja Michelberger vielä ulkoapäin. Tänne pääsee u-bahnilla aivan eteen ja s-bahnilla pienen kävelymatkan päähän. Raitiovaunulla olisi myös päässyt ihan tuntumaan, mutta emme käyttäneet sitä. Lentokentältä matka on noin puolisen tuntia ja maksaa 25 €:n paikkeille. Metro- ja muut julkiset kulkuvälineet maksavat 2,4 € per kyyti.
Michelbergerin asiakkaat saavat respasta ilmaiseksi karttoja: toiseen on merkitty heidän suosittelemiaan ruokapaikkoja ympäri kaupunkia, toisessa on kauppoja ja kulttuurimestoja, sekä esimerkiksi hyviä juoksulenkin reittejä.
Matkaoppaassa (Mondo) ja blogeissa oli suositeltu White trash fast foodia ja seikkailimme siis pohjois-Berliiniin ihan tämän ravintolan takia. Alkupala oli juustoinen, mutta silti yllättävän raikas nacholautanen, paljon korianteria ja limea tuossa oli. Palvelu paikassa ei ollut kummoista, muu väki enimmäkseen saksalaista, mutta ehkä ei paikkakuntalaisia kuitenkaan, ja jonottaa ei tarvinnut, vaikka täydenlaista olikin.
Pääannoksena vetäisin hampurilaisen, kun niitä kerran suositeltiin ja annos oli vuohenjuustoineen maistuva ja valtava. Seurauksena paha ähky ja illan suunnitelmat uusiksi.
Seuraavan aamun aamiainen Schönebergin ihan randomissa kahvilassa. Onnistunut hakuammunta, palvelu oli kivahkoa, kahvilan yhteydessä oli oma leipomo ja selkeästi kyseessä perheyritys, joka on aina symppistä.
Berliinissä pitää syödä döner kepap, sanottiin joka paikassa, joten olihan se sitten syötävä.
En ole mikään kepsukoitten tai ylipäätään snagarisafkojen suurkuluttaja saati asiantuntija, mutta olipa hyvää. Taaskaan ei oltu korianterissa säästelty, paljon salaattia, yrttejä, joukossa lampaanlihaa ja kepeää valkosipulikastiketta. Ei ollenkaan sellaista, mitä olen Suomessa tottunut döneriksi tunnistamaan. Itse pitakin oli rapea, lämmin ja sesaaminsiemenet maistuivat rouheina pinnassa.
Onkohan nämä niitä Berliinin munkkeja? Isoja ainakin olivat.
Mies halusi ostaa Hard rock cafesta paidan, joten Küfurstendammille siis. Ylipäätään läntinen Berliini ei ollut erityisen puhuttelevaa, samanlaisia rakennuksia ja shoppailuapajia löytyy joka kylästä nykyisin. Hard rock cafessa oli kuitenkin hyvä palvelu, jota ei oikein missään muualla voinut kokea ja ruokakin oli tasalaatuista. Hieman alkoi tökkiä jo hampurilaismeininki ja tätä ei valitettavasti kyennyt suorittamaan kokonaisuudessaan. Annos on South Carolina, chipotlea, papumössä ja aivan tavallista coleslawta hampparin seuralaisina. Saavuimme juuri oikealla hetkellä, meidän jälkeen paikka täyttyi nopeasti ja jonotus näytti venyvän.
Foursquarea tuli kerrankin käytettyä ja totesin sen yllärihyväksi. Monen putiikin kohdalla foursquareen oli kirjattu paikallisen wifin salasana ja esimerkiksi Hard rock cafessa saa chekkauksella ilmaisen kahvin.
Dönerin lisäksi Berliinissä on maistettava Currywurstia. Olin aikalailla skeptinen, joten kuvasin miehen annoksen. Täytyy myöntää, että hyvää oli (toisten sapuskat maistuu aina paremmalta), vaikka varmasti ei ollut mikään tunnettu nakkiputka, josta tämä lunastettiin. Ranskikset oli ripoteltu curryjauheella ja pohjalla oli tomaattikastiketta (ei kuulemma ketsuppia, vaan tomaattikastiketta.)
Shoppailemaan suunnistimme Bulevardin ostoskeskukseen, koska olin luvannut teineille Hollistereita. Alueella on myös Primark ja kaikki muut mahdolliset ja mahdottomat putiikit, joissa voi viettää kulutusjuhlaa. Nousimme maanpinnalle Rathaus Steglitzissä, mutta jo edellinen pysäkki on alueen ydintä. Ostokeskukset jatkuvat loputtoman tuntuisesti toinen toisensa perään. Ostin Hollisterit, kiersin Primarkin ja sain tarpeekseni.
Berliinissä on paljon erikoisiakin liikkeitä. Jos olisimme ehtineet, olisin mieluusti käväissyt sunnuntain kirpparilla, mutta se jää mahdolliseen hamaan tulevaisuuteen.
DDR aikoinaan kehitti ns. ampelmannin eli ukon, joka kävelee vihreässä valossa. Ukon ympärille on rakennettu oma kauppa Rosenthaler strassen varrelle ja vieressä on useita turistiputiikkeja ja muutama museopuotikin.
Suomalaisia nyt ei tullut kummemmin kohdattua, mutta Häkkinen on vissiin tunnettu hahmo...
Warschauerin u-bahn-pysäkki oli lähinnä hotellia ja siinä mielessä kiinnostava, että se oli suljettuna koko kylmän sodan ajan. Berliinissä on lukuisia haamuasemia, joiden läpi junat pyyhkäisivät Berliinin ollessa jaettu. Vartijat päivätöikseen seisoivat asemilla kyttäämässä, kun ihmiset kulkivat niissä ihan toiseen todellisuuteen. Absurdi ajatus maisteltavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti