Belgian Liegestä suuntasimme sitten kohti Luxemburgia. Ajattelimme välttää sen ilmeisimmän kohteen, eli pääkaupungin (Belgiassakin kävimme siis Brügessa, Gentissä ja Liegessä, mutta hurautuimme Brysselin ohi), joten valinta osui Luxemburgin suosituimmaksi mainittuun nähtävyyteen: Viandenin linnaan. Matka taittui komeissa maisemissa, vuoristoja, peltoja, idyllisiä kyliä ja lopulta saavuimme kohteeseen sellaista kärrytaipaletta, että missään ei ollut edes plakaattia, että morjens, olet Luxemburgissa.
Viandenin linnaan oli noin 10 euron pääsymaksu per nuppi, jonka sai lunastaa hikisen kioskin luukulta, joka toimi myös museokauppana. Valikoimat, lähinnä kirjallisuutta, olivat pienen ikkunan takana tirkisteltävissä. Hemmo deskillä puhui vaivalloisesti englantia ja kaikki esitteet olisivat olleet maksullisia - ja, saksan- ja ranskankielisiä. Linnan sisällä kaikki opasteet myös olivat näillä mainituilla kielillä, joten jos en olisi ollut perehtynyt linnaan pienimuotoisesti internetin välityksellä aiemmin ja jos en sattuisi olemaan koulutustaustaltani historioitsija ja taidehistorian opinnot suorittanut - olisi tästä muodostunut herkästi tyhjää hieman parempi pällistelyreissu.
Vähän ihmetyttää, että on sijoitettu selkeäsi miljoonia linnan kunnostukseen, turisteja käy 200 000 vuodessa ja ei ole vaivauduttu eden yhtä lipuketta englanniksi vääntämään. Toisaalta tämän reissun kielitieteelliset havainnot olivat lapsille paikallaan, kuvitelma siitä, että englannilla pärjää, romuttui mukavasti ja toivottavasti luo intoa vaikka sen ranskan opiskeluun, jota tyttäreni vetävät a-kielenä.
Vianden komeilee korkealla kalliolla ja samassa paikassa on ollut jonkinlainen roomalainen linnoitus jo 300-luvulla. Nykyinen, sangen mahtipontinen château on 1100-1300-luvuilta. Linna on kulkenut omistajasuvussaan melko tarkasti aina 1970-luvulle, jolloin Luxemburgin valtio osti linnan pois ja korjautti sitä, paikoitellen ikävä kyllä niin, kuten '70-luvulla tavattiin korjauttaa...
Linna on kokenut muutamia epäonnisia vaiheita, ensinnäkin yksi omistaja pisti linnan lihoiksi ja myi kaiken irtaimiston, kuulemma jopa katon ja jätti jäljelle aikamoisen rappion. Ilmeisesti läheisen, kovin idyllisen kylän väen, esi-isätkin ovat olleet ryöstössä mukana ja uskotaan, että monien kotien antiikkiesineet ovat linnan peruja, mutta vain yksi perhe on palauttanut esineitä linnaan takaisin.
II maailmansodan aikaan (1944) täällä käytiin kiivasta taistelua ja Luxemburgin vastarintaliike (täytyy myöntää, että en ollut ennen suonut ajatuksen puolikastakaan toisen maailmansodan aikaiselle Luxemburgin vastarintaliikkeelle, me bad) oli saanut täällä sodan huomattavimman voittonsa. Joka tapauksessa linna oli käymisen arvoinen ja nähtävää oli paljon, mutta ei pytingin takia kannata ehkä hirveän paljon reitiltään poiketa, eli suosittelen vilkaisemaan vain, jos olet jo valmiiksi hoodseilla.
Viandenin jälkeen hurautimme Saksan puolelle Trieriin. Kaunis pikkukaupunki joen varrella ja on sekin roomalaisten reissuillaan perustama ja kaupungissa on jopa amfiteatterin rauniot tuolta ajalta.
Kuvassa olen muuten minä areenalla (miehen kamerasta löytyy aina lievästi sanottuna ihmeellisiä otoksia :)
Kyseinen amfiteatteri on hienosti säilynyt maanalaisilta osiltaan joten vaikka tämä oli jo aika mones omalla kohdalla ja tänä kesänäkin jo toinen (Arlesista täällä, Pompeijista täällä, Roomasta täällä) niin tosiaan noiden maanalaisten luolien vuoksi olen aika ilahtunut, että tuli tämäkin tsekattua. Toisaalta tähän käytetyn ajan vuoksi emme ehtineet kyläkunnan suuren miehen Karl Marxin kotitaloa ihmettelemään, joka sekin olisi varmasti ollut vilkaisun arvoinen.
Trierissä on leppoisa kävelykatu, jonka varella seurueen teiniväestö shoppaili hieman, söimme amerikkalaishenkisessä ravintolassa keskivertosafkat, mutta minä aivan upean, paikallisen Rieslingin kera. Kaupungissa olisi ollut paljon kauniita rakennuksia ja muutamia museoita, joten olisi nähtävää riittänyt usemallekin päivälle.Aamutuimaan kuitenkin sitten jo kiire kohti seuraavaa etappia: Roppenheimin shoppailukeidasta Ranskan puolella, joka kuitenkin on aivan rajan pinnassa, pienen matkan päässä Starasbourgista.
Naviagaattori ei muuten löytänyt koko paikkaa osoitteen perusteella (ja käytössä oli sentään kaksi eri navigaattoria) tai siis löysi aika ankean peltoaukeaman, mutta onneksi on reipas savolaissyntyinen nainen, joka hyppelehtii ihmisten pihamaille ja ilman lokaalia kielitaitoa saa selvitettyä missä on lot of shops???
Tosiässäksi paikaksi todettiin, hyvät alet vielä bonuksena ja pojan Quiksilver-varastot täyttyivät hyvin sopuisaan hintaan, tytär satsasi Clavin Kleinin tehtaanmyymälään, toinen puolestaan panosti Desigualin vastaavaan. Mies osti Nikea ja Calvin Kleinia ja itsekin intouduin ostamaan peräti sormuksen (antishoppaaja iski jälleen). Kuolasin kyllä harvinaisen pitkät tovit Le Creusetin kaupan hyllyköiden äärellä. En omista yhtäkään taivaallisen ihanan värikästä pannua tai kannua, mutta lisätään nyt aiemmin suunnitelemaani belgialaisen suklaapuodin by me toimintaan Le Creusetin voimavärikkään pannut.
Roppenheimin jälkeen autolla jatkettiin Strasbourgiin, jonka hallinto on historian aikana ollut ainakin kelttien, roomalaisten, frankkien, saksalaisten ja ranskalaisten kätösissä -ja nyt kaupunki kuuluu Ranskaan ja on Euroopan Unionin pääkallopaikkoja. Kaltaiseni Ranska-fani päätyi luonnollisesti täällä aivan tilaan. Petite France on hurmaava tienoo täynnä kauniita rakennuksia, kanaaleja ja pieniä terassiravintoloita ja jäätelöapajia.
Paikallinen turistikrääsä oli kiinnostavaa vaihelua Provencen tarjonnat kolunneelle. Alueen haikarakantaa on onnistuneesti elvytetty viime vuosina ja haikarat sekä väri punainen olivat se juttu täällä.
Strasbourgissa tuli sama fiilis kuin joulun aikaan Lyonissa (täällä), tänne on päästävä uudelleen, ajan kanssa.
Katedraaliin sentään ehdimme sisälle ja siitä muodostuikin reissun ainoa kirkkokokemus. Katedraalin ulkopuolella on vilkas ja eläväinen torialue. Paikalliset puhuivat ranskaa kivasti vähän höhlempienkin turistien kanssa, eivät ole ihan niin ylimielisen oloisia kuin fiinit pariisilaiset.
Muutenkin paikasta jäi tosi huono fiilis ja rahastamisen meininki, siivoja tunki sisään aamulla koputtamatta ja kun keskimmäinen lapsi hiukan rämpytti pihalla olevan lasten polkypyörän kelloa, koko pyörä oli siirretty piiloon seuraavana päivänä. Eihän sitä oleta, että jos varaa ns. B&B-paikan, että saa kovin ihmeellistä vastaanottoa, mutta yleensä sitä kuitenkin ajattelee, että bonuksena näkee vähän paikallista kansankulttuuria ja elämää - näin on näissä vastaavissa paikoissa aiemmin ollut. Sain kuitenkin niin ankean kuvan tästä ja muista Saksan matkan gästehausseista, että jos joskus vielä Saksanmaa kutsuu, majoitun vain muutaman tähden hotelleissa, niihin parempiin tuskin on varaa elämän ehtoopuolellakaan.
Itse Europa Park on kyllä mittava hupilaitos ja nähtävää riittäisi ja kyytiä piisaisi useammalle päivälle. Ehdimme klo 9-19.30 välisenä aikana hölkätä reilut kymmenkunta laitetta, eli kaikki halutut ja parhaat kahdestikin, mutta jonot olivat tyypillisesti 45-60 minuuttia. Kyydit olivat vaikuttavan nopeita. Paikassa olikin ehkä eniten mielestäni panostettu huimaavan nopeuden maksimointiin ja olivat ne ajelut mielestäni myös aika pitkiä. Muuta elämyksellisyyttä en niinkään rekisteröinyt.
Tunnelma oli ruuhkainen, paikalla on erityisen paljon teinejä, lapsiperheet pikkulapsineen kulkivat varmaan eri alueella, koska niitä en bongannut huomattavia määriä. Paikka oli myös siisti ja alan henkilökuntaa oli palkattu alueelle riittävästi, laitteiden yhteydessä taas tarkastajia ja muita varmistajia oli ehkä vähemmän kuin mitä Suomessa on tottunut ja jos jotain laitetta tarkastettiin tms, ihmisille ei ilmoitettu, mikä tässä nyt kestää. Kuulutuksia oli huomattavan vähän ylipäätään ja henkilökunnasta tuli aika persoonaton vaikutelma muutenkin, lisäksi englannin kanssa luonnollisesti takelteli...
Huvipuiston yhteyteen rakennetut hotellit ovat teemaltaan esim. espanjalaista linnaa tai Colosseumia kopioivia, aika mauttomia ilmestyksiä, mutta ravintolat niiden yhteydessä olivat ihan kelvollisia (hintavia myös). Hotelleissa olisi ollut wifit, mutta ei tietenkään niissä ravintoloissa ja huvipuiston alueen wifillä pääsi jostakin kumman syystä vain facebookiin.
Huvipuiston jonoissa oli jonkin verran paikallisten nuorten etuilua ja koska valvojia ei ollut paikalla, kukaan ei tähän puuttunut. Minua ei yksikään teini tosin ohittanut, hallitsen tarvittaessa sen verran suvereenisti suomalaisen kansankynttilän tiukan tuijotuksen, että ei tarvinnut edes sanaista arkkua avata. Suomalaisessa jonotuskulttuurissa, jossa kaikkeen puuttuvat kärkkäät kanssajonottajat ovat ongelmana, niin täällä siis ei, kukaan ei sano mihinkään mitään. Ihme väkeä nuo saksalaiset.
Olen käynyt Barcelonan läheisyydessä olevassa Port Aventurassa ja arvioisin nämä paikat aika samankaltaisisksi. Jos on huvipuistoihminen, kyllä tuonne varmasti kannattaa mennä ja yleisö ikävuodesta 10 eteenpäin varmaan arvostaa visiittiä. Pienemmätkin varmaan, mutta ei tosiaan tsekattu sen puolen puistoa kovin tarkasti.
Pitkän hötkytyspäivän jälkeen seuraavana päivänä suuntasimmekin paluumatkalle. Mannheimin kupeessa oli taas uusi shoppailukeskus Ludwigshavenissa, josta löytyi myös Hollisterin puoti teineille, joten sinne siis ja muutama kierros äärettömän tylsän oloisessa Mannhemissa.
Kuvassa siis tuon joen toisella puolella häämöttävä kaupunki, joka voi näyttää, että on ihan jees. Ei pidä hämääntyä, se ei ole sitä. Mannheim on ruma kaupunki, jossa kuitenkin oli lasteni mielestä vankkana plussana Starbucks wifillä ja itsekin hieman lämpenin Bismarckin patsaan tienoolla. Kaupungilla on merkittävä historia teollisuuden ja keksintöjen saralla, mutta toisaalta mitään vanhaa täältä on turha etsiä, kaupunki pommitettiin vuoteen nolla toisen maailmansodan paikkeilla, jolloin myös alueen juutalaisväestö vietiin tuhoamisleireille.
Mannhemista ajelimme vehreiden viiniviljelysten läpi viimeiseen yöpaikkaamme. Tie kulki aika pitkälti tätä Saksan viinireittiä. Hyvinkin voisi olla lähemmän tutkimisen arvoinen tour.
Illalla tutustuimme lähemmin Neuleiningenin rauniolinnaan (Burg Neuleiningen), jonka juurella yövyimme vanhaan myllyyn rakennetussa majatalossa, Felsenmühlessa (mainittu kirjallisissa lähteissä jo vuonna 1490). Todella viehättävä linna, kukkula ja tapasimme myös muutamia herttaisia vanhuksia alueella samoillessamme. Majataloa pyörittävä pariskunta oli myös tosi symppis.
Väittäisin jopa, että ihan yhtä viehättävää seutukuntaa tämä oli kuin vaikkapa se kovasti charmantti Petite France Strasbourgissa. Ja edullista.
Aamulla rähjääntynyt ja kaikkensa antanut kokoonpanomme autoíli Frankfurt-Hahniin ja lensi hyvässä järjestyksessä kotimaahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti